— "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä, joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!"
Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata, eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä. Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta.
Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja ajatteli, isän ja äidin odottamana.
— "Tule, lapseni!" — kehotti viimein äiti hellästi.
Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti:
— "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin."
Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi hiukan arkaillen:
— "Minä rukoilisin yksinäni."
— "Jumala kuulkoon rukouksesi!" — toivotti Rannisto ja lähti vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan myöhemmin sulkemaan kirkon oven.
Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle… Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle… Puhdas sielu nousi korkeuteen… Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä, käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä, alttarikuva aina edessä Jumalana… Silmissä siinsi rauha ja ikävä, pienen kyyneleen koristamina… Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen rukouksena.