Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat… Lehto on kaunis, puu ihana… Ei liiku oksa, ei väre vierähdä… Tuuli on mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa.
Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä noussut…
Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki… Hän tunsi Häneen hajoavansa… Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja etsinyt onnenkukkaa apilamaalta…
Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä, sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen… Se oli vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili:
— "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin turvatonta varpusenpoikaa!"
Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro lapsiruumis… Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto pienen lapsen armautta… Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui soma käärme… Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä kaunista keijukaistanssiansa.
Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele järkeilynsä:
"Kuin kaunis tyttö Jehovalle on tänään tullut uhraamaan! Hän taaskin kantapäänsä alle mun päätäin vaanii. Tyttö vaan on Hällä ase. Pala oiva hän onkin. Vaan ei ilkamoiva oo voitostansa mulle Hän."
Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa… Hän näki sinne ylenneen ihmisen onnen… Kukka nukkuu siellä kedolla, lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä… Puunrunko on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä hohtaa auringon heloa… Ei hisahda, ei risahda… Ääni etsii korvaa äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona, sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi… Laulu on äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous…
Kaunis on puhtaan tytön sielu… Ylevä on viattoman neidon rukous ja ajatus.