Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa ilmenevän.
— "Minä myönnän sen todeksi," — tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä; me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen keskuudessa voi toki ilmestyä kykyjä, jotka keskinäisellä kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on pakko tyytyä siihen. Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja — neroja — sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on…"
Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten lausui hän sitten:
— "Neroja!… Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu nerottomuus… Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan nerostansa…"
Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:
— "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja kunnianhimo… Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta neroa… Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle."
Rannisto epäili, Nuori pappi todisti:
— "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä — siis kunniaa — ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain… Tarkastakaapa nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta."
Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.
Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi jännitettynä. Nuori pappi jatkoi: