— "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä. Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä 'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa henkeä oikeana, ja se henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn…"
Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:
— "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen. Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata — jopa elävinäkin — 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä, tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen erehtyi…"
Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.
Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti, lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi selitystä. Hän puhui taas:
— "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa… Mutta on siinä kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan… Onko hän edes järjillään?"
Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti:
— "Jokaisen, sanon jokaikisen ihmishengen kohtalo on sama. Se on kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä, herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa elämänlaista?"
— "Ei suinkaan", — myönsi Rannisto.
— "Niin on ihmishengenkin laita", — tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Jokaikisen ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan, mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä, epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella. Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus… Siis hän ei ollut tavallaan järjillään…"