— "Quelle flatterie!… Je Vous en remercie [Mikä imartelu. Kiitän Teitä siitä!…] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa… Minä olen kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti… Viivyttekö koko talven kaupungissa?"
— "Kyllä!… Niin olen aikonut", — vastasi Oolavi.
— "No se on hauskaa!… Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua usein… hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä…"
— "Kiitos suosiostanne", — lausui Oolavi onnellisena.
— "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", — huudahti neiti Iltamo jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!… Au revoir!" [Näkemiin.]
Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.
Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:
— "Aika lintu!… Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan ansaansa saanut… Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja tyttö livahtaa sivu suun…"
Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:
— "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta ei tee mieli pois lentämään… Katsoi sinuun näin… ja näin… ja näin…"