Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus… joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.
Sinun Martvasi.'
Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden myllyyn menemättä.
Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet. Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta. Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.
Kun epäily uskon sijalle tulvi.
Oli suuret tuskan häät… Henkimaailma oli täynnä suuria suruja…
Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.
Oolavi istui totuudenlähteen reunalla… Jano poltti häntä, mutta lähteen vesi oli samea… Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi entistänsä.
Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän ja pahan rajat… Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat lehdet… Hän masentui… Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa… Suruissansa katseli hän sitä saalistansa lausuen:
— "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun… Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!… Tämän janon, sekä oman kuvaiseni!… Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!… Nyt sen tiedän jo!…"
Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen: