2. Toinen ilta.
Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.
Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut. Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta viheriää kuin havupuut ja tuore sammal.
Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä. Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä elämä iloitsi matkavalmisteistaan.
Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen: He hiukan ujostelivat toisiansa… tiesivät olemassa olevan jonkun aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota… peittelivät sitä… He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.
Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.
Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa. Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he — varsinkin Oolavi — alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.
Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:
— "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni… Arvaapas mitä?"
— "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: en arvaa… Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se pitää sinun saada", — vastasi Oolavi keinutuolissa.