Perkele (viattomana puolustautuen):
"Kas, lemmenleikki kapistuksinensa on aina rivo… Minulla ei myös oo suurta runolahjaa, jolla voisin sen rivouden peittää runoilulla… (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija], niin ruusuiseksi rivon runoileisin!"
Uusia joulun aaton iloja.
Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.
Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon, puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi. Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia. Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.
Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan ja aina uudestaan päätti Oolavi olla menemättä Hiiden myllyyn ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä, tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle epäselvää.
Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa ja heleä ääni huudahti:
— "Hyvää päivää, Oolavi!… Ei ole huomaavinaankaan!"
— "Hertta!" — huudahti Oolavi.
Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi kävellä hänen rinnallansa selitellen: