Jo vallaton aalto on vanki:
jo järveä peittää jää.
Jo rannoilla hohtavi hanki,
jo kylmä on illan sää.
Jo tähdet ne kylminä palaa,
jääkylmä jo kuutamo on.
Sydän-parkani luoksesi halaa.
Ilo sille on tuntematon…"
Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:
"Vaan ain' olet, armaani, poissa.
Sua syämmeni vain odottaa,
kun aamun- tai illankoissa
ui murheinen taivas ja maa.
Jos arki on taikka on pyhä,
sua kaihoan päivät ja yöt.
Miks viivyt sä, armaani, yhä?
Tule luokseni, unhota työt!"
Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan. Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski. Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen, kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:
"Jo tullut on aatto-ilta, ja kulkuset kauniisti soi. Jo jäisenä valkea silta koko järveä nyt hopeoi.
Ei estettä järvisin, maisin. Siis saavu ja luokseni jää, niin luonasi lämmetä saisin, kun kylmä on illan sää!"
Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin pyhä-illan iltahohde kaihollansa.
Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen, joka oli juuri postissa tullut.