— "Tätikin on kotona", — lisäsi tyttö.
— "No mennään sitten", — lausui Oolavi päättävästi.
Mutta hääkangasta morsian kutoi.
Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.
Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi. Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä. Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:
— "Hoosianna!"
Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana. Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?… Jo on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", — kysyi häneltä äitinsä hellänä.
— "En vielä, äitikulta… Kudon vielä yhden tiuhtavälin… Juuri käänsin lukkaripuuta", — vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.
Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia.
Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi,
sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin.
Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:
"Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan,
kun järveä peittävi jää,
sun luonasi lämmetä halaan,
kun kylmä on illan sää'.