— "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä, virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" — lisäsi pappi.
— "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", — myönsi Martva puoli-itseksensä. Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli hänestä ihmissilmä liian raaka.
Nuori pappi istahti ja jatkoi;
— "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen jumaluuden kaipuu ja tarve."
Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista silmistänsäkin.
Pastori Aamusto lisäsi:
— "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää ihmishenkeä… Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle maantielauluja…"
Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous
täytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän
Oolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana
Jeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:
— "Niin… Minä olen nyt taas aivan levollinen…"
— "Silloin" — vakuutti pappi — "olet sinä Mariana hyvän osan valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin valmistamalle tutulle vuoteelle."