Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui hän:
— "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön… Sillä tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista…"
Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:
— "Ei ihminen voi olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta, ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'… Siksi on ihminen ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa…"
Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä, joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti ikävänsä ja pahan-enteet.
Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas. Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita rukouksia.
Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.
Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran, ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Vaan uusia pauloja elämä punoi.
Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat, kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.