Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin huoneen täyden kuulijoita… Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui ja ajatteli… Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky: soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto… Hän kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa onnenmaailmaan.
Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili kauneuttansa… Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen, jonka hän oli äsken Oolavilta saanut… Outo tuli leimahti silloin hänen povessansa… Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki ryhdin, miehekkyyden, jalouden.
Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa… Sydän värähti… silmä sumeni… Hän näki nuoren miehen avut nyt jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo lemmenkaihi…
Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui… Lemmen kaunis perhosparvi istahti jo häneen hetkiseksi… istahti kuten aina kauniiseen kukkaan… Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan… karkotteli ja kutsui takaisin taaskin… Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se ollut arka kaunis perho… Hän nautti leikistänsä… toivoi, että se jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti… Miettiessään, onnen huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.
Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.
* * * * *
Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.
Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa, oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot… Hän näki siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi kallioksi muuttuneina… Se kallio kohosi iltaruskon värisenä, runokauniina… Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi, joka kestää kaikki myrskyt… Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan…
Harhasaari oli lumoa täynnä… Nuori nainen huumautui onnestansa… Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan… Silloin lausui Perkele hänen takanansa:
— "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi… Se näkymätön ohjas onkin luja… Minä olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin hänen unelmillaan… Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa…"