Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu runoliinoihinsa… Käki kukkui suunsa parasta… Lintu säesti sitä kielensä kaikkein kauneimmalla… Ilma oli punahämyä, saari satua täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis enkelinsä… Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina koruna… Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä, sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi… Ne soittivat harpuillansa… Soitto hymisi suloisesti… Vuoren huipulla lauloi enkeli sen säestyksellä:
"Oi miksi, lemmen kukkanen, et puhkea jo… miksi? On lempi vaan, mi ainiaan voi tuoda onnen maailmaan."
Neiti Iltamon mieli värähti… Kaunis lempi syttyi laulun sanoista…
Laulu jatkui ihanana:
"Siis nuppulehdet auki jää ja puhkee kukkasiksi, kuin iltarusko puhkeaa sinestä taivaisiksi runoiksi maan! Jo murheissaan nyt neito oottaa kukkaistaan.
Kun lemmenkukka puhkeaa, se kaiken hopeoipi: taivaaksi muuttuu koko maa ja onnenkannel soipi, ja hellimpiin suudelmiin nukahtaa neito, unelmiin."
Lempi ja runous tekivät tehoa… Se kaunis laulun hyminä sekottautui Harhasaaren lumouksiin… Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi… Se unelma levittäytyi taikamaisemana… Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan… Kaikkein hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua… Kaikki uinui armaudessa… Kaikki väsyi, kaikki kaipasi… Kaunis, hymyilevä lemmenmessu lumosi mielen… Herkät lemmenkielet alkoivat silloin värähdellä neidon povessa… Hän tunsi jo oudon tulen…
Jo vierähti mieli surulliseksi… Se suru oli kaunista lemmensurua… Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo… Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa… sen sulhon, jota oli toivonut… ikävöinyt… uneksinut… Hän katsoi kauvan… pettyi… Sulhasen kuva ei ilmestynyt… Murhe täytti mielen, suru silmän… Alkoi kaunis kaipaaminen…
Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana… Se istahti lähteen luoksi ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa… Mietteissään sekä muka väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:
"Kah, vieras!… Vanha, murheellinen mies!"
Perkele (muka havahtuen):