Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä loistavasti.
Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa. Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea… ranne siro… vartalo hento ja silmä lumetta täynnä… Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa, jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.
Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi, katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat, uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten keskustelujensa aikana.
Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:
— "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin… Minä olen Teidän seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin… Minä tuskin enää jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan joutavista asioista… vanhanaikaisesta… semmoisesta tyhmästä… sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät puhuvat… Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat ihmiset ole ikäviä ja kuivia?"
Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla katseillansa… huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei raaskinut vastustaa. Hän myönnytteli:
— "Kyllä… Kyllä…"
Nuori nainen riemastui ja huudahteli:
— "Tiesinhän minä sen… Te, joka olette oppinut ja ajattelette syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja yksinkertaisista ihmisistä!…"
Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi… lopulta saippuakupliksi… Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut kuonaa arvokkaasta.