— "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar… Niin että se on aivan ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut… Minä kerron Teille yhdenkin hyvin… hyvin… intressantin tapauksen: Monsieur Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi… minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin, vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle… mutta kun hän sai sen tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi… Eikö se ole Teistäkin hyvin aistikasta ja nerokasta?"
— "Kyllä!" — myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta. Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa hehkuvassa palossa.
Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin havahtuneena:
— "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa konservatoriumin salissa?"
Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo jatkoi:
— "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista elämänkysymyksistä… Minä pidän elämänkysymyksistä…"
Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:
— "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", — vakuutti hän.
— "No se on hauskaa", — iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun hienoimpia keinoja käyttäen:
— "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa… pääosissa. Yhtenä iltana tulee minun… no, miten minä sanon: remplacer… minun sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun syntymäpäiväkseni…"