— "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa… sitten kreivi Sternburgin kanssa… Se suhde kesti puoli vuotta… Sitten venäläisen Orlofin kanssa… Siitä hän erosi kolmen kuukauden kuluttua… Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!… Sitten hän oli italialaisen Guinicellin aimanté [rakastajatar]… Wienissä oli hänen rakastajanansa eräs unkarilainen… ja ajatelkaa: kuukauden kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin englantilaisen lordin kanssa… minä en hänen nimeänsä muista… Ja jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!… Hänellä on joka viikko uusia jalokiviä… lahjoja… ymmärrättehän Te…"
Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen olevan aivan varta vasten kerrotun hänelle… rohkaisuksi… vihjaukseksi… Se tuntui aivan lähentelyltä… Hän muisteli Ounaston vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.
Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen. Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui välinpitämättömällä äänellä:
— "Se on herra Mendelssonilta…"
Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi. Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun, johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen, jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä tavannut:
— "Ai, miten kaunis!… Eikö totta, herra Tuukkala?"
Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän harmistui ja päätti korjata erehdyksensä.
Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:
— "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?"
Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä.
Neiti Iltamo tarttui riemastuneena: