Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa, jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku kiemailua, mielistelyä, flirt'iä, joka heitä rohkaisi ja huvitti.
Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:
— "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi operassa?"
— "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", — vastasi Oolavi. Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja, alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:
— "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus… tiedättehän Te ne… Hän tutustui ruhtinas… mikä hänen nimensä nyt olikaan… No, se nyt ei kuulu asiaan… Minä en yleensä välitä nimistä… Hän tutustui siihen ja… se nyt oli vain semmoista… courtoisie [mielistely], vaikka ihmiset sanoivat sen olevan liaison'in [suhteen]. No niin. Tämä ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset… ja itse annatutti niitä monta kerrallaan… Kaikkea vain semmoista… Ettehän Tekään usko, että siinä oli mikään liaison kysymyksessä?"
— "En… kun Te kerran niin vakuutatte", — myönteli Oolavi. Heidän
katseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman.
Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin.
Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:
— "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta… Ja ruhtinaskin oli jo naimisissa oleva mies… vaikka ei hän vaimoansa rakastanut… Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on suhteita… Tunnetteko neiti Löwensteinin?"
— "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", — vastasi Oolavi, tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja vakuutti:
— "Neiti Löwensteinistä se olisi toista… Ai, jos Te tuntisitte, mitä hänestä tiedetään!"
Hän luetteli sievästi sormillansa: