Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.
— "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" — kyseli neiti
Iltamo nopeasti.
— "Kyllä… Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi.
— "Ooo!… Minä en voinut… Se oli pieni pahoinvointi… semmoinen nyt vain… ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu… Se menee aina tunnissa ohi… Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka hän mielestänne laulaa?… Pidättekö hänen äänestänsä?" — satoi selityksiä ja kysymyksiä.
Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen, oli huvitettu ja alkoi teeskennellä:
— "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu…"
— "Mahdollista, mutta" — yritti Oolavi.
— "No mitä 'mutta'?" — tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: — "Onhan hän kauniskin… Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä… Mitä Te tahdoitte sanoa sillä 'mutta'?"
— "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon… tai oikeammin: näyttäytyy oikeassa valossansa", — selitti Oolavi vakavana.
Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti suuremmalla taiteella hänen taidettansa.