Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä, pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin, nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina, ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.
Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä. Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.
Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen empire-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.
Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan pääpuolelta, puhui hän iloisena:
— "Istuutukaa tänne!… Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä likellä… Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta…"
Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän selitellä:
— "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle sopii?… Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta."
— "Te olette aina tervetullut luokseni… Minähän olen Teille monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte… Suuri kiitos onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" — helisi iloinen vastaus.
Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:
— "Kuinka nyt voitte?… Siitähän onkin jo pitkä… piiiitkä aika, kun juttelimme… kaksi päivää, vai kolmeko jo on?… Minä aivan jo unohdin ajankin… Niin, kuinka Te nyt voitte?… Minä aivan kaipasin Teitä…"