"Neljä pyhää miestä siis!…"
Kun kiusaaja tuli lempivän luo.
Kesä kukki talven keskellä… Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan… Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa… Rastas lauloi ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.
Oli puoli-yö.
Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene… Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä runoja: kauneita kylmänkipunoita… Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä, säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella… Yö oli runoa, Viluttaren vene vilua täynnä… Kaksi muuta Vilutarta kehräsi jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan puiden oksien koruiksi… Se rihma riippui runokirkkaana puiden pukuna, hopeoiden koko metsän… Harson lailla viskautuivat ne runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.
Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva… Kasvoilla hohti suuri hengen rauha… Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain, hienoin runopilvi… Se leijaili kauniisti… Se häilyi hänen päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse… Yö himmeni, runo hienoni… Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi… Martva ihastui… Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun kaipaukseksi… Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen Jumala… Uni armastui… Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän neitosen runo-unelma… Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä, kädessä pieni, kaunis soitin… Sillä soitteli hän unien säesteeksi ihaninta säveltä… Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät…
Soitto hiljeni, uni hienoni… Se vei nyt hänet lemmen runoisille maille rauhassa armastansa kaipaamaan…
Kevät puhkesi silloin talven lumista… Se puhkesi kukaksi keskelle talvea… Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla… Saari oli soma, metsä ihana… Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä… Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille… Unetar ripsehti saaren metsiköissä… Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin… Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen unelmia… Runona loisti saari, lauluina sen vedet… Lehdon reunaa koristi loriseva Lemmenlähde… Sen luona seisoi armain lemmen jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar… Se seisoi kauniilla, valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti, huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele…
Käki kukkui, lintu lauloi… Kaksi viuluniekkaa viritteli viulujansa… Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa… He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta… Kukka tuoksui, päivä paistoi… Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla runorukeilla…
Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo… Mieli oli herkkä, katse kaihoa täynnä… Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo ja vaipui siinä haaveisiinsa… Mieli sai kaunista surua entisen lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää… Hän ikävöi armasta sulhoansa… Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti… Sen säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän hyräili näin: