"Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle
minun raukan nyt kertoa suo!
Jo on Oolavi laulanut mulle…
Sinä tietänet laulelot nuo.
Minun luonani istuen illoin
kevät-onnesta kertoessaan,
sydämeeni hän lempeä silloin
sydämestänsä kaas' palamaan."
Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen… Kaunis runorukki sai levätä… Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa kuunnellen sen lauleloa… Martva nautti lemmen ikävästä… Kädet kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:
"Sydänparkani siksi nyt palaa,
ikävöipi, ei rauhaa saa.
Sinun luoksesi lähdin nyt salaa.
Sinä lohtua mulle nyt jaa!
Minä sulholta saada jos voisin
sinun lahjasi, Kihlatar, vaan,
paraneisin, ja uhriksi toisin
pari parhainta yrttiä maan."
Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään… Rihma juoksi, rukki hyrisi… Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa… He lauloivat Martvan puolesta rukousta:
"Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta, ikävöivälle lahjasi suo! tahi korjaapi neitosen hauta. Toki tahtosi ei ole tuo?"
Martva kuuli laulun… Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti hellemmäksi… Laulu tuntui surulliselta… Yhtenä huolena helisi kalliosta tuleva kaiku…
Martva mietti… Hän muisteli sulhastansa… Kaunis lemmensuru painoi
jo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta…
Metsä hymähti silloin… Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta…
Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.
Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä kavalana: