Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle, kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista, vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi hitaasti, mutta varmasti.
— "Kuka tekee työn?" — tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan sekotettavaksi.
— "Väinön vuoro!" — kuului jonkun vastaus.
— "Älä valehtele, Aatun on nyt", — väitti Väinö Ilanne.
Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:
— "Minä tein viimeisen työn,"
— "Horsmapas sekasi viimeksi", — intti pari vastaan.
— "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" — komensi Harteva.
Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:
— "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?"