Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja. Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä, ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.
Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta, kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää kantaa tiettömissä erämaissa.
Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.
Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa hevoset ja lähti hänen luoksensa.
Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.
Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan marjamailta.
Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina, koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.
Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä, odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.
Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen. Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:
— "Oolavi!"