Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä verkallensa… Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi… Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa… Onnen kuplat häilähtelivät… Hän yritti siepata ne käsin kiinni… Järki ja harkinta sammuivat… Hän pani peliin uhkasumman… Se voitti… Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi, hapuili onnea kourin kiinni…
Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta: Kulta vieri toisen kasaan… Hän yritti uudestaan… Uhmapanos toi osan entisistä takaisin… Hän päätti koettaa vielä kerran… sitten taas kerran… ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja hupeni… Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi… Kultakappaleet muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne tänne…
Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos. Oolavi ei jaksanut hengittää… Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi, joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen… Hän muisteli untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen, tajuamatta enää, mitä teki…
Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten… Oolavin hermot olivat tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan… Pyörä pysähtyi… Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt…
Mykkänä istui hän hetken… Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat ja poistui kenenkään sitä katsomatta.
Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt yöpimeään pettyneenä.
* * * * *
Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä paistoi hopeanheleänä valopyöränä.
Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut, mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.
Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.