Mutta äkkiä muuttui onni… Kultakasa alkoi hänen edestänsä pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin… Tuli sammui hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo häkäsavusuikaleina… Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä… Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin… Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin… Naisten poskista tuulahti jo viileä maku… Osat alkoivat vaihtua.
Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun… Onnetar näytti ilkkuvan hänelle… Mutta taas kääntyi onni… Kasa imi itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä entiselleen… Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.
Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja… Se sääteli niiden tunteita… Se oli ihmishengen herrana…
Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi… Oolavin sormet olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi, ilman pakkoakaan siihen… Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei Tuukkalan maahan vajoamista… Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa… Pelikuume yltyi hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi… Hän nautti, kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä… Pelipeto ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen ihmisnahkaan… Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta pelipetoa…
Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät… Ei häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa… Joukko näytti nälistyneeltä petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta ottaa… Näkymätön lanka on esteenä välillä…
Kello löi kaksi. Jokainen värähti… Kellon isku tuntui moukarin lyönniltä. Luola kumisi siitä… Kaikessa oli jotain hautamaista, maanalaista… Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden sijalla… Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.
Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:
— "Minä onneton olen menettänyt kaikki… viimeiseni…"
Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä korviinsakaan… Hän oli jo hyena… Nainen nousi äänettömänä ja poistui ijäksi luolasta… Kaikki tiesivät, että hän poistui pois elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"… Ei kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä…
Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta… Pelikuume yltyi… Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves… Kasa aleni alenemistansa… Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain näkymättömissä… Hän värisi ja vapisi… Sormenpäät polttelivat kämmeniä… Jo tuntui onni haihtuvan savuna… Katkeruus kiemurteli hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme… Aivoissa jyskytti… Veri ahtautui poskiin…