Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan… Hän saa jo avaimet Onnettarelta… Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana… Hänellä on nyt sen avaimet… Tuukkala on pelastettu… Koski laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa… Hän laskee kotirantaan, vene täynnä onnenluolan rikkauksia… Tuukkala on nyt maan kuuluin rikkauksistaan…
Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden joka osaan.
* * * * *
Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita. Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.
Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä valolla.
Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat, silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai pienempi, riippuen sokeasta sattumasta.
Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja. Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren ytimeen asti.
Peli jatkui… Onnenpyörä pyöri tasaisesti… Yksille virtasi siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen, armottomasti narahdellen… Pelaajien mielet virisivät… Vuoroon leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta, sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä häkäsavuna.
Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena, voiton-ilona… Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi… Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet… Oolavi tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti… Poskista säteili aivan ihopalo… Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin kirkkoväki… Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi, jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle, kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.
Peli jatkui… Onnetar hymyili yhä Oolaville… Kultakasa hänen edessänsä suureni… Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä… Hänen vierellänsä istuvien naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti kuin kissa hiiren kivuista… Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui peliluolan hyenaksi.