Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat Manalan henget… Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan… Lastuna paiskaa se veneen rantakallioita vasten… Kaikki on mennyttä… Mennyt on koko elämä… Hän jäi yksin kalliolle… Kallion luolat ovat ahdaten täynnä pimeyttä… Kuolema kyyköttää joka kolossa… Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua…
Hän tarkastaa joka taholle… Tuukkalan koski huutaa vesipetona… Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä… Siellä, korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi… Salama halkaisee pimeyttä, tuskin näkyen sen sakeudesta… Pauhu kulkee salaman jäljessä… Oolavi on jo likomärkä unennäöstä…
Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata… Se syövyttää sen alle ammottavan kuilun… Jo alkaa talo vajota… Jo on vajonnut navetta… Nyt luhistuvat jo riihen seinät… korsu on jo maanraossa… Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa… Äiti kuolee epätoivoissansa.
Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.
— "Muuttukoon uni!" — käski hän.
Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion kiveen… Itse astui se käytävän sisään… Hymy huulilla, kädessä kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat onnenseulat… Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren sisään… Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas… Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä…
Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii verkallensa, käytävää hiukan valaisten… Kahden puolen ovat aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta… Ei puutu muuta kuin avain, joka on Onnettaren kädessä… Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen jo avaimia… Ei ole enää kuin askel häneen… Jo ylettyy käsi avainkimppuun…
Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä… Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä… Kauhu Tuukkalan vajoamisesta ajaa häntä aina vain etemmä… Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä… Onnetar hymyilee ja houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle…
Jo avautuu salainen ovi… Edessä on ihana luola: Seinät ovat kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet, valaisten luolan valollansa…
Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä… Pöydän ympärillä istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän rikkauksista… Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet… Kaikki välkkyy, kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä…