Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat, rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin, mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.
Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista. Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.
Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.
Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa, puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä. Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta, jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:
— "Jonkun siellä täytyy voittaa… Ja miksi en minä voisi olla se 'joku'?…"
Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.
* * * * *
Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin. Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä nousivat nokimustat pauhuaallot… Ulappa oli pimeyttä, ranta kivikallioita, joilla vain kuolema asuu… Ei toivoa… Hyrske pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti… Lastuna viskautui elämänpursi pauhun ja kohinan seassa…
Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä… Jo vei myrsky purjeet veneestä, sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet… Aallokko ärjyi, ranta ryski… Heikko elämänvene oli enää varana…
Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto… Pärske roiskui pilvien tasalle… Aalto vyöryi vuoren korkuisena… Se vei jo veneestä viimeisetkin… Jäljellä on enää vene ja ulappa…