— "Rakas Martva! Tule pian!"
* * * * *
Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.
Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi, aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:
— "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina…"
Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.
Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin kotiin. Hän itse käveli jalkaisin.
Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut mistään apua olevan.
Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu. Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun, samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina, joka säestää kaikkea.
Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen nyt semmoisena: Hän tunsi nyt oikean elämäntuskan, jota ainoastaan harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin aavisti vasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa, joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman, jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa tulista jaloin: maailmantuska.