— "Minä pyydän Teitä", — vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä. Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet. Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija loistavaa hevosparia ostamaan.
* * * * *
Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet.
Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä.
Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin
ilman koristuksena.
Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen lakeija seisoi odotellen isännän tuloa.
Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä. Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.
Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle, hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.
Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.
— "Ruhtinas Karavajef… Minä en hänestä pidä", — lausui neiti Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti hänen onneansa.
Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun vajoamaisillansa.
Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin, että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena: