— "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?"
Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:
— "Kyllä… On omat hevoset… Saanko lähettää ne käytettäväksenne?…"
— "Oi kuinka Te olette kohtelias… Kiitoksia, herra Tuukkala!…
Millä minä voin palkita?" — riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.
— "Palkitseminen on minun puolellani", — yritti Oolavi.
— "Oi… Ei… ei… ei… ei!" — katkaisi neiti Iltamo jatkaen:
"Minä olen Teille niin kiitollinen… niin kovin kiitollinen…
Sanokaa millä minä voin osoittaa…"
— "Suosiotanne", — keskeytti Oolavi.
Molemmat naurahtivat merkitsevästi.
— "No, suosiotani sitten", — myönsi neiti Iltamo päätänsä nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:
— "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna…"