— "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä… Minua miellyttää, kun Te niistä pidätte…"
Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä ivanäytelmä oli täydessä menossa.
Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.
— "Aa!… Mon Dieu! [Jumalani!]… Minä aivan unohdin… Hyvä on… puolen tunnin päästä", — huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville hän selitteli:
— "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua varten…"
Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:
— "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön jälkeen… Hän on semmoinen… en minä hänestä pidä…"
Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:
— "Toissapäivänä… vai koska se oli… hän esitteli minut äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle… tai ilmoitti, että heidän vastaanottopäivänsä on torstaina… Tiedättehän, että sillä lailla aina kutsutaan… No, niini… Ja sitten pyysi ruhtinas — semmoinen nuori poika vielä — saada lähettää hevosensa ja lakeijan minun käytettäväkseni… Kuten sanoin, en minä hänestä pidä…"
Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä: