— "Ei aivan paljon", — keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin parempi, että on kohtalainen… Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi… En minä semmoisista kirjatoukista pidä… Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi, ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut… Ja oi kuin hän on intelligentti ja intressantti ihminen… Hän on niin intelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja intressantti hän on!…"
— "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" — kysäisi Oolavi leikillä.
— "Hän kirjoittaa… Minähän sanoin, että hän on kirjailija. Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea… kaikkea… semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja kirjoja… Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä… Eikä se kumma olekaan, kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen kirjojansa…"
— "Anteeksi, en…" — yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar keskeytti hänet, selitellen:
— "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon elämänkysymyksiä et-tä!… Varsinkin on yksi hyvin jännittävä: Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti ja opettavasti… Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen oppii enemmän kuin lukiessaan… Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja spirituellisti sanottu?"
— "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt", — naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:
— "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja semmoisia… semmoisia…no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä… Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo… paljo… paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys… Se on hyvä, että Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan nautin Teidän puheistanne ja seurastanne…"
Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä, ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:
— "Ai… à propos [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt kirjailija, joka on kirjoittanut suuren… suuren kirjan… Harhama, vai mikä hänen nimensä on?… Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on kirjoittanut suuren kirjan… Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?"
— "Kyllä… kyllä minä uskon", — tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei pitänyt väliä siitä, mitä neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti myönnytykseen: