Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen ihastuneiden silmäyksiensä sulossa.
— "No, kas niin!" — huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla, lausui:
— "Kiitoksia, herra Tuukkala!… Ai miten kaunista, originellia!…"
Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi tekeytyen:
— "Ai, niin, herra Tuukkala!… Mehän emme ole tervehtineetkään… Emme varmaankaan muistaneet… Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun tulitte?"
— "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", — yritti Oolavi.
Riemuitseva nainen keskeytti selitellen:
— "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että… miten minä sanoisin: mehän voimme jo sans cérémonie [ilman muodollisuuksia]… ja sans nous gêner [ilman ujosteluja]… Eikö niin, herra Tuukkala?" — helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.
— "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä välittänyt", — tarttui Oolavi.
— "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista kursailemisista ja säännöistä… Se on niin pikkumaista… Minä itse olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa… Oletteko Te nyt paljon lukenut ja tutkinut?"
— "Jaa… no", — tapaili Oolavi.