— "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi…"
— "Isä-kulta!… Kiitos, rakas isä!… Hyvä kultaisä!" — riemuitsi Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä oli täynnä iloa ja onnea.
Kun enteet alkoivat synketä yöksi.
Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana, kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.
Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän kauniilta nukelta.
— "Se on herra Tuukkala… Pyytäkää astumaan sisään", — huudahti hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.
— "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja…"
— "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" — keskeytti lltamon huudahdus.
— "Niin, ja näin omalla tavallani vielä… Olen niin itsekäs, että
käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata…
Seurannehan vetovoima on vastustamaton… Suvaitkaa!" — lopetti
Oolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.
— "Ai, kuinka originellia… miten kaunista!" — huudahteli neiti Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin loistavana jalokivihohteena.