Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä, epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti, kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.
Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:
— "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en uskalla…"
Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:
— "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi…
Ja miksi et minulta uskaltaisi?"
— "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", — selitti Martva surullisena.
Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä äänellä kehotteli hän:
— "Puhu nyt, rakas Martva!… Enhän minä sinulta mitään voi kieltää, koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole liian suurta."
— "Niin", — rohkaistui Martva. — "Sinähän tiedät, että Oolavi matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä… Jos ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti… Isä-hyvä", — lopetti hän rukoilevasti.
Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui: