— "No, mitä sitten, Martva?… Näytät olevan joskus ikävissäsi, lapseni", — tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.
Martva huokasi ja yritti selittää:
— "Se on vain muuta ikävää… Kun kissa kehrää niin surullisesti ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti… Tai onhan se sitäkin", — lopetti hän hiljaisella äänellä.
Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva vilkastuneena:
— "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?"
Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:
— "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä päiväpaisteen kanssa suremaan… Siitä tulee mieli raskaaksi."
Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:
— "Posti näkyy tulevan."
Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.