Hän lopetti karttaamisen… Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen lisäksi… Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa univirttänsä… Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja… ei siirtänyt silmää ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä… Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä… Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä… Valkea käsi veteli levettä korkealle… Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:
"On taaskin kukkia täynnä lehto,
vaan sulho lähti pois etelään…
Niin onnen päiville joutui ehtoo.
Hääkukat kuihtuvat alla jään.
Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat,
niin haihtui häät, sekä onni maan.
Vaan kohta joutuvat kuolon sukat.
Ei muuta morsian kaipaakaan.
Ja kuolon nunnaksi neito lähti:
Sen sukat häll' on jo jaloissaan.
On hällä kihloina kirkas tähti
ja kuolinliina on huntunaan.
Ja kammioksensa rauhaisimman
hän kirkkomaasta nyt haudan saa;
häävuoteeks' arkkusen puhtahimman,
ja kello viuluna kumahtaa."
Rukki hurisi hiljallensa… Kissan rauhallinen univirsi säesti sen hurmata… Poljin liikkui… Leve suoltui langaksi rullalle… Kun laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin… Työ pysähtyi… Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.
Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen syyt, lohdutteli:
— "Älä ole, Martva, surullinen… Eihän sinulla ole syytä huolehtia, vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi sinua…"
Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:
— "Ei, äiti… Eihän se ole sitä…"