Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.
Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta. Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken ollut hautajaiset.
Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen, tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä ja siitä oli tupakin surunsa saanut.
Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian lähti". Hän lauloi:
"Etäällä kauniissa linnassansa
kuningas istuvi loistossaan.
On nuori morsian rinnallansa
ja häitä suuria laitetaan.
On vihkisormus ja huntu tuotu,
häälahjat häitä jo odottaa.
On onnenmaljat niin monet juotu…
Hääkukat kolmannet puhkeaa.
On neidot hilpeät useasti
hääseppelettä jo solmineet…
Vaan este tuli… Ja silmän kasti
morsiamelta taas kyyneleet.
Ja syksy kukkia mailta kitkee…
Ja talvi peittää ne lumillaan…
Ja nuori morsian häitä itkee.
Vaan häät ne viipyvät ainiaan."
Kartta liikkui kepeästi… Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen makua… Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan vuoksi. Hän lauloi:
"Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa
ja neidot seppeltä solmikoi.
Vaan suotta morsian häitä vuottaa…
Ei kuulu häitä, ei viulu soi."