— "Oi, toteutuukohan pahan enne!… Tuottaako Oolavini minulle tuskaa?… Ei Jumalaa hän toki unohtane!…"
Mustan kukan tuoksu täytti ilman… Tyttö kärsi… Kukka puhkesi puhkeamistaan… Hämärä selkeni… Varjo häilähteli jo naisen muodossa… Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:
— "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta kiertää!… Ei hänelle muista turvaa lienekään!"
Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa… Martva näki varjon muuttuvan kauniiksi tytöksi… Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli hänellä povessa… Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:
— "Sääli minua, jätä soimaaminen!… Näethän kuinka raukka nyt jo itken… Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet pelastaa… Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan…"
Yhä kauniimpana kukki musta kukka… Sen värit koskivat kipeästi
neidon mieleen… Kyynel vuoti karvaimmillansa… Hämärä selkeni…
Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti
Iltamon keralla… Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa…
— "Oi!" — huudahti heikosti Martva.
Mustat kukat kukkivat kauneina… Näky jatkui… Oolavi lauleli jo neidollensa… Martva vapisi… Hän oli maan alle vajoamaisillansa… Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös… Hän oli valmis lähtemään elämään… lähtemään sinne Oolavin avuksi… Lemmenkateisena huudahti hän tuskaisen huudon:
— "Oolavi!… Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!"
Kun morsian avuksi lähteä päätti.