Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua… Järkkynyt Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä… Perkeleen silmäykset sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia… Hän huudahti jo hätäytyneenä:
— "En usko sitä… Miksi Oolavista semmoista puhut?… Hän on puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa…"
Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten… Ei tuntenut vielä neito omaansa… Metsä oli hämärä, varjo himmeä… Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan… Pieni tyttönen sirotteli siellä helmastansa mustan kukan siemeniä…
Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele:
— "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee… Vaan nainen onkin rikkaan miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari…"
Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet… Hämärä hälveni, varjot selkenivät… Martvan mieli otti suuria suruja… Kiusaaja lisäsi kavalana:
— "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan naista hän ei konsanansa kierrä…"
Mustan kukan taimet kasvoivat… Jo pääsivät ne kukkanupulle… Lehto oli niitä aivan mustanansa… Hämärä haihtui… Martva tunsi jo Oolavinsa… Musta kukka vei häneltä mielen maahan…
— "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", — huokasi silloin suuri henki.
Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta… Musta väri koristi kaunista metsää, kyynel neidon silmää… Hätäytyneenä huudahti Martva: