— "Muut?… Mitkä?… Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!…"
Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä… Hän selitti viisaana:
— "Ei ollut kuin yksi hyvän- ja pahantiedonpuu… Mutta oli myös toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä hävitessä… Se puu on…"
"Mikä?" — tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan.
Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja:
— "Se puu on Elämänpuun… Siis: elämä…"
— "Elämäkö? Sekö?… Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan nyt sanan: elämä, sen, joka häntä veti… Viisaana jatkoi kiusaaja siihen:
— "Niin, juuri niin… Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde… Ei Luoja milloinkaan ole kieltänyt sen puunsa hedelmiä syömästä… Ikikaunis, suuri totuus on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä… Siis syö, niin sinulla silmät aukenevat… Saat nähdä totuuden, et huoli elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa vierelläsi…"
Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä… Hän oli totuuden janoon nääntymäisillänsä… Kiusaajan katse loihti sen janon polttavaksi… Samalla huumasi se hänet veden lorinalla… Hän kuuli kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena… Harviston sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa… Ne lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut korvissa alinomaa hymisevät… Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi vettä… Silloin kiusaaja hänelle lausui:
"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?… Jos tahdot, niin vien sinut elämään… Minä näytän sinulle kokonaan elämän… Saat sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen… taikka ehkä et huoli ollenkaan sen hedelmistä… En käske ketään… On työni näyttää vain…"
Vielä epäili ihmishenki… Silloin suuri pimeyden henki antoi merkin… Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä, jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin, kukkiinsa uppoavan Eedenin… Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin enkelien kauniit puhtaat henget… Soi kaunis soitto… Satuhämärässä jo alkoi kaunis tanssi… Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis runokuva… Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko… Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville… Lemmenlaulun runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun… Häähuoneen hämärissä häilyi kaikki… Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa iltaruskonvärisissä lumoissa… Tanssi, kauneus ja soitto sulivat hellimmäksi hekkumaksi… Jo paloi ihmishenki Oolavissa… Hän värisi ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen: