Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.
Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:
— "Anteeksi, Martva!… Pysähdy hetkeksi!"
Päretuli paloi aivan liikkumattomana… odottaen … epätietoisena…
Oolavi ajatteli itseksensä.
— "Mitä nyt?" — kysyi Martva.
— "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", — vastasi Oolavi. Ja vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:
— "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi ijankaikkisuudenkin… Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää, että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua…"
Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:
— "Mutta Hänhän on kaiken luonut… Ilman Häntä ei siis ole mitään!…"
Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi: