"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma luotiin, oli Jumala'…"
— "Niin!… Todellakin!" — huudahti Martva viattomana.
Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:
— "Ole hyvä ja jatka!…"
Ja naurahtaen lisäsi hän:
— "Sitten myöhemmin ajattelemme…"
Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten itseensä uutta voimaa. Se imi sitä itsestänsä. Kirja oli ainoastaan tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai vanha palje.
Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin lauseissa… kiintyi… alkoi kietoutua… antoi voiman johtaa järkeä…
Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.
Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus… morsiamen mieliala… uteliaisuus ja kaikki muu… Puhdas mieli kävi herkäksi… Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi, poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen kaivatulta.