— "Tämä kohta on kaunis!… Vai mitä, Oolavi?" — huudahti hän lukemisen lomassa.
— "On se!" — myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja kasvoi kuin lumivyöry.
Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun mukana.
Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan suuruutta, saadaksensa — kuten oli lausuttukin — sen kautta kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet, rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä jääneet avaamatta.
Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan helmaansa ja huudahti ihastuneena:
— "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!"
— "Niin on… Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta", — myönsi Oolavi ajatuksissansa.
Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.
— "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan, lukemista jatkaaksensa.
— "Ei ollenkaan… Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että…"