Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin. Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain ajatellaksensa.
Äkkiä koputettiin ovelle.
— "Minä tunnen jo koputuksesta… Oolavi!" — helähti Martvan iloinen ääni.
Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa kämmenselkäänsä.
— "Minä jo arvasin, että tulet", — iloitsi Martva, viattoman lapsen tavoin.
— "Pitihän sinun se arvata, koska minä en voi tulematta olla…
Martva… minun oma Martvani!" — riemuitsi Oolavi.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa nyt rohkeina… aivan huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.
Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista. Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui… He tottuivat lemmenmaihin… Syli avautui… vähitellen… lämpimänä… avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi… Kaikki valmistui, heidän sitä huomaamattansa.
Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata, ikävöidä… Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä pidetään puhtaana… Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä ja sen puhtaudesta.
— "Nyt me taas luemme… Eikö niin, Oolavi?" — jatkoi Martva iloansa.