Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen, missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu… Kun saapuivat sinne, pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen yöpaitansa hienouksia ihailee.
Ja lintu nukkui… Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti, portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä… Sen väki nukkui… Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa ikävöiden… Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa… Hän istui, sekä lauloi mietteissään:
"Oi, pieni lintu-rukka, luo armaan lennä sie! Vie hälle multa kukka, tervehdys siinä vie tää pieni, hellä: 'Ei sydämellä oo rauhaa, jos et, armahain, mun luokseni sä saavu vain!'
Jos armas silloin toisi minulle sormuksen, niin luonani hän voisi levätä. Suukkosen tois ehkä tuuli, tai armaan huuli. Nyt yksin ikävöidä saan, kun armas viipyy ainiaan."
Oolavi näki kauniin neidon… Perkeleen lumoava katse raukaisi häntä… Hän huudahti ihastuneena:
— "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi."
Kiehtovana lausui siihen Perkele:
— "Ja entäs miten kaino, viatonkin!… Hän armastansa noin vain ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!… Sääli, ettei kukaan kuule hänen huokaustaan!… Yksi armas sana häntä lohduttaisi…"
Oolavi huumaantui… Hän huudahti:
— "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään."