Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan.
Pappi selitti edelleen:
— "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?"
Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa, eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:
— "Se on siis kirkon ansio, että se on voinut herättää ihmisessä siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan, ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa… Kirkko itse niin puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen omalla kädellä…"
Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja Hänen kädessänsä.
Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat, istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka, josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea, viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu odottaa puhtaana morsiusvuoteena.
* * * * *
Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.
Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.
Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi: