— "Miksi näytät niin väsyneeltä?"
— "Niin… kun sinä lähdet nyt pois", — venytti Martva hitaalla äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.
Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista. Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä Oolavin että itsensä, kysyä heläytti:
— "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?… Niinhän?…"
Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän hänelle, yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:
— "Miten minä voin olla tulematta, kun sinä olet täällä!… Sinä" — hän suuteli Martvan kättä palavasti — "minun onneni!… Minun ilo… ni!…"
— "Et saa olla vallaton… et… et… et… et", — keskeytti
Martva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.
Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä viehkeyttä:
— "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin… hyyy-vin paljon kirjeitä… Ethän tule ennen?"
— "Tulen… Sinun luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", — vastusteli Oolavi leikillä.